Hugon tarina

Ilmoitteluja ja havaintoja

Suur-Keuruu –lehdessä oli juttu Hugo-collien katoamisesta heti seuraavan viikon keskiviikkona (15.4). Tämän jutun ajoitus oli täydellinen, sillä omistaja sai heti aamulla 6:30 puhelun autoilijalta, joka oli tehnyt ensimmäisen havainnon koirasta Mäntän ja Keuruun välillä. Keuruulla asuvat sukulaiset lähtivät heti havainnon suuntaan, mutta sillä välin koira oli jo ehtinyt jäitä pitkin jolkuttaen Keuruun keskustaan. Sieltä saatiin havaintoja päiväkodilta, uimahallin rakennukselta, vastapäätä Suur-Keuruun toimitusta pahvilaatikkokasoilta ja Kukkainniemestä, jonne sukulaiset riensivät oitis odottamaan koiraa tulemaksi. Mutta jostain syystä Hugo ei uskaltanut tulla tutulle ovelle, vaan jatkoi ilmeisen säikkynä matkaa Myllymäentien suuntaan, josta sitten viimeiset havainnot tulivatkin 15.4 klo 12 tienoilla.

Omistajat päivystivät mökkitontilla ja kotona Helsingissä puhelimen kanssa. Hyytiänniemen mökkinaapureita pyydettiin tarkistamaan täytettyä ruokakuppia, mutta lähtöpaikalle koira ei vain palannut. Ilmoituksia laitettiin kauppojen ilmoitustauluille ja netissä lemmikkieläinten etsintäsivustolle mm. www.karkurit.fi –sivuille.

Koira löydetty Kärsämäeltä

Kunnes tiistai-iltana 19.5 soi omistajan puhelin.

Soittaja Haapavedeltä kyseli varovaisesti omistajalta, onko koira kadonnut tai löytynyt. Ei olla saatu koiraa kiinni vielä, ilmoitti omistaja. Johon Satu Hukkanen Haapavedeltä kertoi, että älä nyt elätä toiveita, kun olen niin kaukana teistä, mutta hänellä on auton takapenkillä harmaa pitkäkarvainen collie, mahtaisiko olla teidän? Isäntä kertoi, että koiralla on kaulapanta, jossa on nimi ja puhelinnumero. Satu siinä samalla kurottaa puhelimen kanssa takapenkille. Hän saa löysän, ohuen kaulapannan käsiinsä, kääntää sen ja kertoo, että kaulapannassa lukee Hugo sekä luettelee puhelinnumeron, johon on juuri soittanut. Isäntä ei ole uskoa todeksi:” On se minun koirani! Voiko olla totta?!”

Kuinka Hugo saatiin kiinni

Riitta Pääkkö kertoo tapahtumista seuraavaa:
”Minä sain tiistaina puhelinsoiton tuttavaltani Pyhäjoen varrelta. Tuttava kertoi koirasta, joka makasi joen vastarannalla ja oli maannut siinä useita tunteja. Soittaja oletti, että koira on tarttunut kiinni johonkin. Ei osannut sanoa rotua eikä paljon tuntomerkkejäkään koska näki koiran ryteiköstä vain osittain. Läksin töistä päästyäni heti pelastusoperaatioon siinä luulossa, että koira on tarttunut kiinni. Mutta kun pääsin lähemmäs, osoittautui, ettei se missään kiinni ollut. Näin Hugon silloin ensimmäistä kertaa noin 40 m päästä. Se pakeni epäluuloisena. Soitin silloin Sadulle, koska hän on collieharrastaja ja hän pystyi etsimään netistä välittömästi tietoa mahdollisista karkuricolliesta.

Palasin autolleni hakemaan oman koirani - Repen avuksi. Repen kanssa seurasimme Hugoa noin kilometrin verran peltoja ja metsiä pitkin. Tuona aikana se ei näyttäytynyt minulle. Tulimme talon pihaan ja ajattelin jo luopua, mutta talon emäntä osoitti minulle pistettä kaukana pellolla. "Tuolla se makaa". Ja siitä alkoi sitten kiertäminen. Kaartelin niin kaukaa, että tuskin erotin pellolla makaavan koiran. Varoin säikyttämästä sitä taas liikkeelle. Kehotin Repeä lähestymään Hugoa, mutta Repehän ei kauas minusta lähde. Riittävän kauas kuitenkin, että Hugo rohkaistui lähestymään Repeä. Annoin koirien tehdä tuttavuutta ensin niin, että käsimerkillä käskin Repen maahan. Kun Hugo uskalsi tulla muutaman metrin päähän makaavasta Repestä, Repe varovasti nousi ja matalana rauhoitellen lähestyi Hugoa. Pian ne nuuskivat toisiaan hännät heiluen. Annoin niiden luoda luottamusta ja sitten kutsuin Repeä. Hugo ei seurannut. Mutta sen jälkeen sain kaarrella lähemmäs ja aloin nakella namupaloja pellolle. Niitä Hugo varovasti nuuskittuaan alkoi syödä.

Viimein istuin pellolla Repe vierelläni ja söimme Repen kanssa namuja ja nakkelin niitä Hugollekin. Vähitellen se tuli hakemaan lähempää ja lähempää. Lopulta kädestäni. Pienen pakohypyn jälkeen se uskalsi tulla uudestaan hakemaan namun kädestäni ja silloin Repe alkoi nuolla Hugon suupieliä. Minä kysyin "saanko minäkin silittää?" ja Hugo antoi minun silittää poskeaan. JA silloin se ei enää ollutkaan villi koira vaan kesy rakastettu lemmikki. Ei pienintäkään pakoelettä sen jälkeen kun sain koskettaa sitä. Pujotin sormen pantaan ja hihnan kiinni ja läksimme autolle. Hugo seurasi epäröimättä. Puhelin kuumana tiedotin tilanteesta eteenpäin samaan aikaan.”

Satu Hukkanen on koiran metsästä löytäneen Riitan tuttuja. He ovat kumpikin tahoillaan ottaneet koiria kiinni ennenkin ja tietävät siten miten menetellä karkulaisten kanssa. Tässä tapauksessa Riitta Pääkkö oli Kärsämäellä koiransa kanssa käyttänyt kaksi tuntia Hugon kiinnisaamisyrityksessä. Suurena apuna karkulaisen kesyttämisessä toimi Repe-koira, joka oli onnistunut kiehnaamaan karkulaisen ympärillä ja pikkuhiljaa hivuttautumaan kohti ihmistä.

Riitalla oli kärsivällisyyttä odottaa niin kauan, että molemmat koirat olivat käden ulottuvilla ja sitten hänen oli onnistunut napata Hugon kaulapannasta kiinni. Hän ei ollut katsonut kaulapantaa, sillä ei uskonut siinä mitään tietoa olevan, koska kaulapanta oli niin kapea.

Riitta soitti Satu Hukkaselle kiinnisaamisesta. Satu oli ryhtynyt hetimiten kartoittamaan Haapaveden ympäristön collie- ja muita koiraihmisiä ja löytöeläinkoteja omistajan löytymisen vuoksi. Kotona omien koiriensa ruokintareissulla Satu meni nettiin selaamaan kadonneita koiria Oulun ja pohjoisen alueelta. Hän ei ollut uskoa, että koira voisi olla Etelä-Suomesta tai Keski-Suomesta karannut, sillä matkaa on Mänttään Haapavedeltä yli 300 km. Onneksi Satu kuitenkin otti ylös Karkurit –sivulla olevaan Mäntästä kadonneeksi ilmoitetun collien ilmoittajan numeron ja sai näin tavoitettua oikean omistajan.

Kotiintuminen

Omistajaperhe Helsingistä lähti seuraavana päivänä hakemaan koiraa Haapavedeltä. Pitkä ajomatka palkittiin puolen tunnin haukkumisella ja colliemaisella ulinalla. Koiralla oli ilmiselvästi onnellinen jälleentapaamisesta ja niin oli kyllä perhekin. Satu, jonka luona Hugo vietti ensimmäisen sisätilayön viiteen viikkoon, oli aloittanut Hugon ruokinnan oikeaoppisesti. Ohjeistuksen antoi eläinsuojeluyhdistys, Ylivieskan koirahoitola Onnela, jonne Satu olisi koiran toimittanut, jollei olisi löytänyt omistajaa. Satu kertoi havainneensa, että nyt olisi oiva hetki opettaa koiraa ruokapalan avulla mihin tahansa. Hugo näyttää ulkoisesti olevan kunnossa, ei haavoja tai ontumista, mutta takkuisen turkin alla on vain luuta ja nahkaa. Koira on selkeästi aliravitsemustilassa ja tarvitsee lepoa ja ravintoa. Varmasti yli 300 kilometrin kevätlenkin jälkeen näin onkin.

Hugon katoamisen ovat noteeranneet monet koiraihmiset ympäri Suomea. Omistajat ovat saaneet lukuisia viestejä, myötätuntoa ja paljon myös toiveita siitä, että koira tulee takaisin, vaikkakin ajan kuluminen koko ajan vähensi mahdollisuuksia. Riskitekijöitä kevätjäiden aikaan oli paljon.

Niin uskomattomalta kuin tämä tuntuukin, olemme saaneet rakkaan lemmikin kotiin. Ja mikä ihaninta, se vaikuttaa olevan sama rauhallinen, leikkisä Hugo kuin ennenkin. Kotikulmien tolppien merkkaukset on aloitettu pikkuhiljaa. Lenkit ovat lyhyitä, mutta niidenkin varrella olemme ehtineet kerrata tätä ihmeellistä löytymistarinaa jo moneen otteeseen.

Monet ovat myös huolissaan siitä, että koira kuntoutuu. Eläinlääkäri on nyt tarkastanut koiran ja antanut hoito-ohjeita. Varmaankin kesän aikana kuljemme Mänttä – Keuruun tienoilla Hugon kanssa hihnassa ja voimme jatkaa tarinoita tästä seikkailusta ja varmasti muistakin koiramaisista jutuista.

Haluamme välittää kiitokset kaikille asiaan osallistuneille, joita on paljon. Tiedämme, että ihmiset ovat kulkeneet lenkkejään narunpätkä taskussa, onpa jollakulla ollut nakkejakin taskunpohjalla mukana, siltä varalta että näkisi vilauksen karkulaisesta ja saisi houkuteltua ruualla luokseen. Tiedämme myös, että on niitäkin ihmisiä, jotka ovat autoilleet satoja kilometrejä ja silmä tarkkana seuranneet tienvierustoja, josko siellä ojanpohjalla vilistää koira irrallaan. Suurkiitos kuuluu kiinniottajalle Riitalle ja hänen Repe- koiralleen ja toinen yhtä suuri kiitos Sadulle ja hänen ”vieraanvaraisille” koirilleen.

Netissä toimivaa Karkurit-sivustoa ei voi myöskään sivuuttaa tässä asiassa. Ensinnäkin sinne ilmoituksen laittaminen onnistui helposti. Jo pelkkä tunne siitä, että saa jonnekin laittaa ilmoituksen helpottaa lemmikkinsä kadottaneen tuskaa.